sunnuntai 30. elokuuta 2009

Kesän jälkeen

Olen tässä kesäloman jälkimainingeissa pikkuhiljaa asennoitunut siihen, että elämän ja arjen on taas jatkuttava. Niin myös opettajan opintojen, joissa niissäkin loppusuora jo häämöttää.

Kesän aikana olen ehtinyt käydä läpi mielenkiintoisen ajatusten kirjon liittyen ylipäätään elämään, ja siitä mitä tosiaan haluan tehdä sitten joskus isona. Minähän olen ajautunut opettajan työhön vähän puolivahingossa muiden tehtävieni ohella.

Aloitin opettajankoulutuksen innoissani. Vaikka olenkin vaatimattomasti aina pitänyt itseäni erittäin hyvänä esiintyjänä ja ihmisenä, joka osaa esittää asiat selkeästi ja vakuuttavasti, kaipasin konkreettisia neuvoja ja menetelmiä siihen, kuinka opetusta ihan oikeasti kannattaa suunnitella ja harjoittaa. Omista kouluajoista kuitenkin alkaa olla melkoisen paljon aikaa, enkä välttämättä myöskään halua samaistua useimpiin opettajistani (terveisiä toki kaikille, joukossa on ollut paljon mahtavia persoonia).

Olen kuitenkin opettajankoulutuksen aikana pääasiallisesti omaksunut yhden ajatuksen (muutamien hyvien konkreettisten vinkkien ohella): tämä ei ehkä sittenkään ole minun elämänalani, minä olen kärsimätön ja epäsosiaalinen ihmistenvihaaja, enkä todellakaan jaksa aina olla ratkomassa muiden ongelmia. Kollegani tosin lohdutti sangen kyseenalaisesti kaikkien opettajien olevan enemmän tai vähemmän ihmisvihaajia ja narsisteja, jotka vain haluavat kuunnella omaa ääntään. Haluan kovasti uskoa siihen, että hänellä oli vain huono päivä näin sanoessaan.

Mutta palatakseni opettajuuden ongelmaan, en siis olekaan enää varma tästä valinnasta. Vielä vähemmän innoissani. Tiedostan erittäin hyvin sen, että jokaisessa työssä on oma kuherruskuukautensa ja sen jälkeen ilo täytyy löytyä siitä ihan peruspuurtamisesta ja satunnaisista isommista onnistumisen tunteista. Mutta miten sitä oppisi löytämään sen ilon, tämä on vahvasti hakusessa. Väliin tunne työhön kuulumattomuudesta on niin konkreettisen ahdistava, ettei päähän tunnu mahtuvan mitään muuta, eikä mitään ulospääsyä tunnu olevan. Muistan yhden illan tässä lähiaikoina, kun vain makasin itkien sängyssä hautautuneena kolmen peiton alle, ja vihasin tasapuolisesti koko maailmaa oikeastaan vain sen takia, että olin niin totaalisen kyllästynyt korjaamaan verkkokurssien tehtäviä. Jälkeenpäin ajateltuna koko episodi tuntuu ihan uskomattoman lapselliselta, mutta sillä hetkellä tunteet olivat erittäin todellisia.

Joskus taas kaikki tuntuu sujuvan loistavasti, enkä voisi kuvitellakaan muuta työtä. Joku antaa kivaa palautetta, tai jää juttelemaan tunnin jälkeen ihan niitä näitä. Jonkun opiskelijan harjoitustyö yllättää laadullaan tai oppitunnin aikana syntyy mielenkiintoisia keskusteluita. Hyviä hetkiä on paljon, eikä niitäkään olisi valmis vaihtamaan mihinkään.

Käynnistikö opettajankoulutus sitten itsekriittisen tutkiskelun, riittämättömyyden tunteiden kirjon ja kaiken tämän negatiivisen tunnelatauksen? Ei varmasti suoranaisesti, nämä asiat olisivat tulleet joka tapauksessa eteen jossain vaiheessa. Muistan kuitenkin elävästi yhden lähipäivän keväältä, jossa eräs ryhmässämme opiskeleva henkilö puhui hyvin vahvasti jaksavansa työssään lähinnä sen takia, että kokee opettajuuden kutsumuksekseen. Sama asia tuntui yhdistävän ryhmässä monta muutakin henkilöä. Itse istuin ja kuuntelin hämmentyneenä, mitättömänä ja täysin riittämättömänä ja tunsin kutsumuksen puutteen tuskaa. Tunnen edelleen.

En tiedä nyt tulevasta. Makaan pehmeiden tyynyjen päällä sängyssä, aurinko kurkkii sälekaihtimien välistä ja olon pitäisi olla kaikkea muuta kuin kuristava (mitä nyt päättötyön raakile katselee hieman syyllistävästi blogini taustalta). Mutta en vain tiedä ja se ahdistaa.

Ei kommentteja: