Tämä on matkakirjani viimeinen teksti, se ihan vihonviimeinen virallinen osuus. Se osio, jossa pitäisi summata kaikki ne ajatukset, joita tämä pieni pätkä matkaa on minussa herättänyt. Kuvata se kasvu opintojen aloituspäivästä tähän hetkeen.Mielessäni ei ole kuin yksi ajatus... avoin tie, kuten minulle eräässä hyvin merkityksellisessä laulussakin sanotaan.
Kun mietin taaksepäin sitä päivää, jolloin tavallaan tämä meidän ryhmämme ihan oikeasti aloitti yhdessä... se oli aurinkoinen alkusyksyn päivä. Melko samantapainen kuin tämäkin päivä. Me teimme harjoituksen, tai keskustelukierroksen, jossa jokainen sai antaa itselleen arvosanan opettajana (asteikolla 0-10) ja hieman kuvata vahvuuksiaan, heikkouksiaan ja tavoitteitaan. Arvioin itseni muistaakseni jonnekin 6-7 paikkeille, se oli ryhmän korkeimmasta päästä ja mietin, ajattelinko itsestäni todella niin eri tavalla kuin useimmat muut. Mielestäni arvio oli kuitenkin täysin oikeutettu - ja se on sitä edelleen.
Tänään en vastaisi tuohon kysymykseen samalla tavalla. Olen tämän suunnilleen vuoden aikana käynyt läpi sellaisen tunnemyrskyn sekä hyvässä että pahassa, etten todellakaan voisi. Kaikki tunnekuohu ei todellakaan liity näihin opintoihin, kaukana siitä, toisaalta taas kaikki vaikuttaa kaikkeen. Opettajuuden osalta olen käynyt läpi tunneskaalaa mielettömästä innostuksesta totaaliseen itseni väheksyntään, täydellisestä kyllästymisestä ja väsymyksestä siihen, että minä olen tänään sellainen opettaja jonka itselleni haluaisin. Selkeä ja mielenkiintoinen, kuunteleva, kannustava, ymmärtävä ja asiantunteva, toisille tilaa antava. Ja samalla kuitenkin selkeästi inhimillinen, ajoittain ahdistunut ja väsynyt, erehtyväinen ja valmis myöntämään sen ja sitä kautta myös ymmärrän opiskelijoideni olevan kaikkea tätä ihan yhtä lailla.
Onko se sitten hyvä mittari, olla sellainen opettaja millaisen itselleen haluaisi. Kai se riippuu kauheasti siitä, millaisia kriteereitä sitä oikeastaan on asettamassa. Minulle on tuottanut hirveästi tuskaa hyväksyä oma epäkaikkitietävyyteni. En ole vieläkään läheskään sinut tämän asian kanssa, yritän mielelläni tilanteessa kuin tilanteessa olla tietävämpi kuin olenkaan. Tämä opettajaopintojen matka on kuitenkin ollut erittäin hyvä alkusysäys kohti edes jonkinlaista hyväksyntää.
Toinen mielettömän merkityksellinen kokemus tässä ovat olleet erilaiset ihmiset erilaisista oppilaitoksista ja erilaisten alojen edustajina. Tietotekniikkakouluttaja ja kotitalousopettaja toimivat aika lailla erilaisissa ympäristöissä, erityyppisten ihmisten parissa ja ihan erilaisin menetelmin. Joka alalla on toki samoja asioita, harjoittelua ja teoriaa, keskustelua, tutkimista ja lukemista, vaan silti... olen oppinut ihan uudella tavalla arvostamaan esimerkiksi oman koulumme hyvinvointialan opettajia ja opiskelijoita ja etsimään heidän puoleltaan vinkkejä, joita sitten eri tavoin soveltaa omaan opetukseen. Tätä ei ollenkaan pidä tulkita, ettenkö olisi ennenkin näitä ihmisiä arvostanut, ero on vain ihan uudenlaisessa mielenkiinnossa ja halussa katsoa heidän työtään oppimismielessä.
Avoin tie... haen tällä nyt ajatusta siitä, että mahdollisuuksien kirjo on näiden opintojen aikana jotenkin auennut minulle aivan uudella tavalla. Ihan kuin edessä olisi aivan tyhjä taulu, tai tosiaankin avoin tie. Tähän on vaikuttanut niin moni asia, yhtä lailla erilaisten opiskelu- tai opiskelun suunnittelumenetelmien harjoittelu kuin avartavat keskustelut kanssaopiskelijoiden, omien opettajien sekä työkavereiden kanssa. Ja kaikki muukin. Se on jotenkin tämä keskeinen ajatus. Ei varsinaisesti uusi suunta, vaan avoin tie. Tänään näen itsessäni todella sen mahdollisuuden olla riittävän hyvä.
Avoimen tien kulkeminen on osaltaan aika väsyttävääkin. Itsetutkiskelu on kaikessa antoisuudessaan kipeää ja vaikeaa. On päiviä, oikeastaan suurin osa on tällaisia, että arki vie mukanaan, rutiinit korvaavat spontaanin ja avoimen asenteen ja opettajan työ on vain yksi velvollisuus, joka on pakko hoitaa elättääkseen lapsensa. Illalla tulee väsyneenä kotiin ja tuntee, ettei tänäänkään tehnyt mitään merkityksellistä. Tuhlasi aikaa poissa perheensä luota eikä todellakaan antanut itsestään mitään ja niin kului taas ankeana yksi päivä elämästä. Mutta toisaalta, jos oppii ymmärtämään näitäkin päiviä tärkeinä aikoina ladata mieltä taas avoimempaan suuntaan. Jos jokaikinen päivä jatkuvasti piinaisi ja raatelisi itseään tutkimalla ajatuksiaan ja odottamalla suurta oivallusta jokaiselle päivälle... luulen, että se kipeydessään olisi aika lyhyt avoin tie.
Mitä tänään sitten vastaisin, jos eteen laitettaisiin opettajuuden itsearvioasteikko 0-10? Vastaisin vain, että minä olen useimmiten ihan riittävän hyvä ja jos en ihan täysin tähän vielä uskokaan, niin uskon siihenkin tässä vielä pääseväni. Avoimin mielin avoimia teitä tai polkuja. Tai melkein itsensä korkuisessa heinikossa rohkeasti, kuten pikkuinen Inka :-)
