Osattava ohjelmoinnin perusteet?

Audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon tutkinnon perusteista löytyy mielenkiintoinen lause "Tutkinnon suorittaja osaa tietotekniikan ja ohjelmoinnin perusteet." Tietotekniikka sinänsä on helppo, hyvä tietokoneen käyttötaito on verkkoviestinnän ihmiselle itsestäänselvyys, mutta keskustelua herättää tuo ohjelmoinnin perusteet. Ohjelmoinnin perusteiden ympärille on myös kehittynyt hyvä työelämäverkosto.

Ongelmalliseksi ohjelmoinnin perusteet tekee se, että ammattitaitovaatimukset riippuvat siitä, keneltä kysytään. Jos kysytään ohjelmoijalta, saadaan vastauksena kryptinen litania erilaisista ohjelmointikielistä ja -rakenteista. Jos taas graafista suunnittelijaa konsultoidaan, saadaan aluksi hämmästyneitä photoshopinkiiltoisia katseita, ja hetken mietittyään hän saattaa ehdottaa jonkun multimediaohjelman ohjelmointipuolta, tai mahdollisesti tiettyjen graafisten efektien tuottamista. Niin tai näin, osattava ohjelmoinnin perusteet on poikinut jotain erittäin hyvääkin: aitoa työelämälähtöistä pohdiskelua ja yhteistyötä niin koulutuksen sisältöjen kuin tutkinnon suorittamisenkin puolella.

Välillä tuntuu siltä, kuin työelämälähtöisyys olisi vain hienoa puhetta. Näyttötilanteet on usein pakko järjestää simuloituina, työssäoppiminen saattaa työnantajan kiinnostuksesta riippuen toteutua tai ei, osa kouluttajista ei ole tehnyt päivääkään mitään alan töitä... esimerkkejä riittää. Samaan aikaan on kuitenkin paljon hyvääkin: kolmikanta toimii, näyttötehtävät tehdään yhteistyössä työelämän kanssa ja koulutuksen rakenne on suunniteltu työelämän tarpeita vastaavaksi. Mitä tämä työelämäyhteistyö sitten oikeastaan tarkoittaa?

Suoritin hiljattain Näyttötutkintomestarin koulutuksen. En kokenut sitäkään erityisen valaisevana tähän työelämäyhteistyön problematiikkaan. Olen kenties tietoisempi kolmikannan merkityksestä ja rooleista, valmistavan koulutuksen ja tutkinnon erottamisesta ja niin edelleen. Ajatus siitä, että ammattitaidon voi hankkia millä tahansa tavalla on oikein hyvä, vaikka meillä se yleensä meneekin niin, että kaikki ovat myös valmistavassa koulutuksessa. Suurin anti koulutuksesta oli ehdottomasti kuitenkin se, että saimme aikaan koulutusalojen välistä keskustelua työelämäyhteistyön muodoista.

Osoittautui, että moni kouluttaja on paljon enemmän hukassa työelämäyhteistyön kanssa kuin minä. Monissa yksiköissä on valmistava koulutus, simuloidut näytöt ja se on siinä. Toisaalta löytyi osastoja, joissa lähes kaikki tutkinnot suoritetaan oppisopimuskoulutuksina, näytöt työpaikalla ja opettajan rooli on lähinnä seurata, opastaa käytännön asioissa ja hoitaa byrokratiaa. Joillakin aloilla on pitkiä työssäoppimisjaksoja, jotkut tekevät pieniä projektiluontoisia töitä yrityksille. Mielenkiintoinen kirjo, meidän yksikkömme tuntui sijoittuvan jonnekin keskivaiheille työelämäyhteistyön määrässä.

Osattava ohjelmoinnin perusteet on minun lyhyen opettajanurani ensimmäinen ihan todellinen työelämäyhteistyön kuvio ja se on avannut hitusen silmiäni näkemään työelämän haasteita ja niiden tuomista osaksi koulutusta. On helppo olla jotain mieltä tuon käsitteen sisällöstä koulun turvallisten seinien sisäpuolella. Ei myöskään ole kauhean vaikeaa vakuuttaa asiasta tietämätöntä työnantajaa siitä, mitä tuon kuuluisi sisältää, opettajat ovat halutessaan hyvin vakuuttavia sanojen käyttäjiä. Vaikeaa on nähdä tarve, hyväksyä se, ja siltä pohjalta miettiä todella, mitä tietoja nämä tutkinnon suorittajat tarvitsevat. Se vaatii jo hyvin avointa suhtautumista siihen tosiasiaan, että itse ei välttämättä tiedä asioista sitä kaikkein oleellisinta.

Tätä on työelämäyhteistyö mielestäni parhaimmillaan. Se antaa mahdollisuuksia kehittyä asiantuntijana ja opettajana, jos sille antaa aikaa ja mahdollisuuden. Tämä toimii tietysti myös toisinpäin, opettajalla on paljon annettavaa työelämään. Myös ohjelmoinnin perusteiden nykyisessä tulkinnassa ja koulutustarjonnassa tämä näkyy vahvasti, siitä mistä lähdettiin on tultu pitkälle ja silti ilokseni monia omia ajatuksiani sieltä paistaa edelleen :-)

Lähteet:
Näyttötutkinto-opas. Opetushallitus 2007.
Audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon perusteet
http://www.edu.fi/julkaisut/maaraykset/naytot/audiovisviestat.pdf

Puhutaan reilusti sietämisestä!

Opettajana kohtaa päivittäin joukon kaikenkirjavaa porukkaa, ei pelkästään luokassa, vaan käytävillä, ruokalassa, ohjaustilanteissa ja niin edelleen. Jakkupukuisia uraohjuksia jatkuvassa kiireessä ja selitellen myöhästymisiään, myöhäismurkkuiän kriiseissä pyöriviä mustiin pukeutuneita ja lävistettyjä "koviksia", suuria ja äänekkäitä maahanmuuttajanaisten porukoita kirjavissa vaatteissaan, kouluun pakotettuja pitkäaikaistyöttömiä nuhruisesti pukeutuneena... näin muutaman stereotypian mainitakseni. Stereotypiat ja ihmisten lokerointi omiin ryhmiin ja kulttuureihin tällä tavoin ovatkin mielenkiintoisia kysymyksiä.

Teoksessa Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta Olli Löytty pohtii kulttuuria käsitteenä, kulttuurin taakse piiloutumista ihmisten käyttäytymistä selitettäessä ja sitä kuinka vieraampia ihmisryhmiä, maahanmuuttajat hyvänä esimerkkinä, parhaassa tapauksessa suvaitaan mutta ei siedetä. Suvaitseminen, niin hienolta ja liberaalilta kuin se kuulostaakin, on Löytyn mukaan itsensä asettamista tiettyjen ihmisryhmien yläpuolelle. Asemaan, jossa voi suvaita tiettyjä asioita, ja jättää jotain suvaitsematta. Sietäminen taas on kasvamista siihen, että "puhtaassa suomalaisessa kulttuurissamme" on tilaa erilaisille tavoille, erinäköisille ihmisille, erityyppiselle ajattelulle, pidimmepä siitä tai emme. Aivan kuten siedämme naapuriemme omituisia tapoja (pakko kun on), vaikkemme varsinaisesti niistä aina pidäkään.

Olen tästä harvinaisen samaa mieltä. Jäin pohtimaan meidän maahanmuuttajaopiskelijoitamme (heitä ei ole kovin monta) ja omaa suhtautumistani siihen, että luokassa on muitakin kuin sinisilmäisiä arjalaisia. Voiko opettajan työssä asettaa itseään kenenkään yläpuolelle muutenkaan, eikö se jo ole törkeää opiskelijan aliarviointia? Jos hetkeksi unohdamme ulkomaalaistaustaiset opiskelijat omana ryhmänään, voinko minä ylipäätään luokitella opiskelijoita millään muulla kriteereillä kuin heidän tietojensa tai taitojensa perusteella ja näitäkin vain positiivisessa hengessä käyttäen? Luokassa on usein paljonkin sen näköisiä henkilöitä, joihin tuskin spontaanisti lähtisin tutustumaan koulun ulkopuolella (johtuen juuri tyhmistä stereotypioista), mutta tunneilla ei ole kauheasti vaihtoehtoja kuin reilusti sietää koko kirjoa. Useimmiten se on enemmän kuin antoisaa, etenkin kun useimmiten nuo stereotypiat osoittautuvat täysin vääriksi.

Kuulen aina välillä näitä kommentteja maahanmuuttajista "Jeesjees"-miehinä tai -naisina, jotka eivät ymmärrä yhtään mitä heille puhutaan, mutta myöntelevät vaan. Tai jo ennen koulutuksen alkuakaan tuomitaan tietty opiskelijaryhmä tyhmiksi ja laiskoiksi vain, koska he ovat pitkäaikaistyöttömiä (raha silti kelpaa, joten tänne vaan opiskelemaan). En ollenkaan väitä, ettenkö itsekin joskus tekisi näin, ennakkoluulojensa taakse on niin helppoa piiloutua. Silti nämä kommentit aina jotenkin särähtävät korvaan, miten voi opettaa puolueettomasti, jos jo etukäteen leimaa tietyn ryhmän tai opiskelijan. Omalla kohdallani aion kiinnittää tähän jatkossa enemmän huomiota.

Löytyn teoksessa puhutaan paljon myös kulttuurien näennäisestä puhtaudesta, ajatuksesta jossa kulttuurit noudattelisivat maantieteellisiä rajoja, vaikka tosiasiassa kulttuurit sekoittuvat, saavat vaikutteita toisistaan, ja kehittyvät. Yhden maantieteellisen kokonaisuuden sisässä on yhtä paljon ns. kulttuureja kuin on ihmisiäkin. Suomalaisuus ei ole mikään kiveen hakattu ja pysähtynyt tila, kuten ei ole afrikkalaisuuskaan. Siksi suositut fraasit, kuten "maassa maan tavalla" ovat aina jossain määrin arveluttavia. Lakeja noudattaen toki, mutta mikä suomalainen käytösmalli todella oikeasti edustaa sitä tavoiteltavaa suomalaisuutta?

Ruokalassa joitakin päiviä sitten huomioni kiinnitti kaksi kauniisti pukeutunutta naishenkilöä, jotka käyttäytyivät hyvin kohteliaasti ruokajonossa. Hämmästyin suuresti, kun eräs pöytäseurueessamme jonosta päästyämme kommentoi, kuinka "aina nuo venäläiset tyrkyttävät itseään". Itse en ollut a) edes ajatellut heidän olevan ulkomaalaisia saati b) kokenut heidän ulkomuotoaan tai käytöstään jotenkin negatiivisena. Kysyinkin ko. henkilöltä, että kuinka naisten olisi pitänyt käyttäytyä, jotta he eivät olisi ärsyttäneet. Mitään vastausta en toki saanut, kiukkuisen katseen vain. He nyt vain sattuivat olemaan venäläisiä ja kaikki venäläiset ovat pahasta, uusrikkaita riistäjiä ja sietämättömiä onnenonkijoita.

Opettajuuteen vielä palatakseni, uskon, että Löytynkin käyttämä sietämisen käsite on opettajan työssä juuri oikea sana. Kukaan ei varmasti pääse täysin vapaaksi ennakkoluuloista, mutta niin kauan kuin onnistuu pysymään ammattimaisena ja unohtaa hienot suvaitsevaisuudet, uskon että ollaan pitkälti oikealla tiellä.

Lähde: Löytty, O., Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2008.