Suuria pieniä oivalluksia

Oppimisen ja oppimisen edistämisen kurssi alkaa olla loppumetreillä. Tekemistä on riittänyt, pitkiä iltoja kurssimateriaalien parissa, keskusteluja, kirjoittamista, jännittämistä siitä, mitäköhän tässäkin ajettiin takaa. Ja toisaalta monia hyviä oivalluksen hetkiä, kannustavaa palautetta ja päällimmäisenä fiiliksenä oikein myönteinen olo (helppohan sitä on olla positiivinen, kun kurssi on viittä vaille valmis).

Nuori filosofinalkuni elämänpohdintojensa tuskassa kysyi minulta hiljattain, että "Äiti, miten voit olla koulussa töissä ja tehdä koulutöitä ja olla opettaja ja opettajakoulussa, ja missä oikeasti olet töissä ja missä vaan teet töitä ja jos olet koulussa ja teet töitä, niin mistä raha tulee?". Niin, minäkin useimmiten kieltämättä hengästyn hänen ajatuksenkulustaan...



On tietenkin huomionarvoinen seikka, että hänelle näkyvä osa minun "töistäni" ovat itse asiassa nämä opiskelut. Päivisin käyn vaan jossain koulussa töissä joidenkin epämääräisten opiskelijoiden kanssa, ja illat ja viikonloput sitten vaihtelevalla aktiivisuudella teen oikeasti jotain. Eivät nämä aluillaan olevat opinnot nyt itsestä niin työläiltä tunnu, mutta lapsi tietysti näkee toisin.

Tarina jatkuu vielä sillä, että perusteltuani nämä opinnot sillä, että niiden avulla äidistä tulee vielä parempi opettaja, herra Matematiikkanero totesi "Okei äiti, olet ehkä maailman paras ope, mutta etpä voi tietää, mikä on iso luku." Myönsin, että en varmasti voikaan. "Yksitoistasataa eli tuhat, se on tosi paljon", sanoi herra Matematiikkanero ylpeänä.

Herra Matematiikkaneron ajatukset liittyvät suurimpiin ajatuksiin, joita tämä kurssi on minussa herättänyt. Tämän ajatuksen itse asiassa heitti ilmaan eräs ryhmäkaverini: miten voimme arvioida ammattitaitoa oikeasti. Onko keskeistä arvioida prosessia tai ajatuksenkulkua, joka johtaa tulokseen, vai keskittyäkö lopullisen tuloksen tarkasteluun? Onko tyytyväinen loppukäyttäjä/asiakas paras arvioinnin mittari? Ja millä mittarilla voimme arvioida tekijän ammattiylpeyttä, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta?

Jos herra Matematiikkanerolle olisi valistanut, että yksitoistasataa on sama kuin 1100, ilo ja ylpeys omasta oivalluksesta olisi haihtunut saman tien. Samoin minusta on tärkeää vaalia oppimisen iloa opiskelijoissa. Ei kaikki aina mene ihan oikein, mutta oivallukset ja onnistumisen tunteet ovat tärkeitä, jotta jaksaa. Sellaiset asiat kuin tahto, tavoitteet, motivaatio ja avoin mieli ovat asioita, joita opiskelijoissa huomatessaan pitää opettajan osata kannustaa ja vaalia. Lopulta kun asiaa oikein miettii, lapsen tai aikuisen oivalluksissa on hyvin paljon yhtäläistä. Riemu uuden asian keksimisestä voi olla erittäin suuri ja sitä myönteisyyttä pitäisi osata hyödyntää.

Oppimisen ja oppimisen edistämisen kurssin merkitys näissä opettajan opinnoissani oli suurimmilta osin herättää suurempia ja pienempiä pohdintoja ihmisen oppimisesta. Monet esille tulleet asiat olivat lohdullisia jo omankin elämän kannalta: muistin rajallisuus, ajan tarve, tilan ja keskittymisen vaatimukset oppimiselle. Ihminen ei pysty käsittelemään ja oppimaan mieletöntä määrää ja useita erilaisia asioita kerralla, eikä tarvitsekaan. Toivon voivani vaikuttaa näillä ajatuksilla myös meidän oppilaitoksessamme, lukujärjestysten suunnittelu on esimerkiksi tässä ihan keskeistä. Kurssista sain myös yhden erittäin merkityksellisen oivalluksen, nimittäin sen, että verkkomuotoisessa opetuksessa on motivaation kannalta ihan olennaista saada edes jonkinlainen palaute mahdollisimman pian. Kun normaali kontakti opettajaan puuttuu, palautetta kaipaa hurjan paljon enemmän kuin luokkahuoneessa, missä koska tahansa kysyminen on helppoa ja vastauksen saa välittömästi. Kiitos siis hyvistä, kannustavista ja nopeista palautteista ohjaajallemme, yritän tässä suhteessa olla omien opiskelijoideni kanssa mahdollisimman saman kaltainen :-)

Herra Matematiikkaneron pohdinnat tältä erää päättyivät siihen, että hän vahvistaisi perheemme miesväeltä kuinka paljon on tuhat. En tiedä pettyikö hän pahasti kuullessaan, ettei se ollut sama kuin yksitoistasataa, mutta toisaalta herra Tähtitieteilijä pohtii jo ihan uusia aivoituksia maapallon ja avaruuden keskinäisten suhteiden muodossa. Minä taas jatkan pohdintojani opettajuuden parissa.

Luottamus ja itsensä alttiiksi laittaminen

Pari iltaa sitten oli taas opetustilanne, jonne saavuin kaikkea muuta kuin motivoituneena tai edes normaalin tasaisen energisenä. Taustalla oli lääkärikäynti nuorimmaiseni kanssa ja uneton yö ennen sitä. Lääkärikäynti meni kyllä hyvin, mutta yhtä kaikki huolen ja stressin purkautuminen kun yhdistyivät väsymykseen, niin ainoa oikea paikka olisi ollut kotona.

Aloitin kuitenkin tunnin ihan normaaliin tapaan, aihe oli kohtuuvaikea ja samalla opiskelijoille hyvin tärkeä. Heti ensimmäisissä puheissa huomasin kuitenkin jo selitteleväni ihan mitä sattuu, sekoavani sanoissa koko ajan ja ihmetteleväni missä punainen lanka ja johdonmukaisuus oikein piileskelevät (mielestäni oma paras puoleni opettajana on kuitenkin kyky hahmottaa ja selittää olennaiset perusasiat ytimekkäällä ja helposti omaksuttavalla tavalla). En usko, että opiskelijat sitä varsinaisesti huomasivat kovin selkeästi, itsestä alkoi vaan tuntua, että ei tästä tule tänään mitään.

Muistelin siinä sitten asioita, joista keskustelimme viimekertaisessa lähitapaamisessa. Luvasta olla inhimillinen ja toisaalta luottamuksen synnyttämisestä olemalla lähellä ja epätäydellinen. Päätin, että auktoriteettini ei tästä liikaa kärsi, jos myönnän tänään olevan hieman huonompi päiväni ja kertomalla syytkin tähän. En ole aikaisemmin näin toiminut koskaan, opettajana kun ajattelee, että aina pitää olla niin asiakaspalveluhenkinen, kannustava ja tietävä.

Vaikutus oli itseni kannalta hämmentävä. Okei, olin myöntänyt ryhmälle, että tänään en ehkä muistaisi aivan kaikkea, tai saattaisin puhua asioista epäjohdonmukaisesti. Yrittäisimme silti yhdessä ja heillä olisi oikeus laadukkaaseen ja mielenkiintoiseen tuntiin. Tämä oli aivan valtavan rentouttavaa, olla hetki omien arvostelijoidensa edessä heikoilla ja silti tietää selviävänsä siitä täysin kunnialla. Tunti meni loistavasti. Ei täysin suunnitelman mukaan, mutta kaikki tarpeellinen ehdittiin käydä läpi ja opiskelijat ehtivät kysellä ja harjoitella. Eräs opiskelija (jonka kanssa meillä on ollut toisinaan hieman näkemyseroja opetuksen suhteen) tuli jopa tunnin päätteeksi sanomaan, että "sinä olet kyllä todella yksi parhaita ja mukavimpia opettajia täällä, sinun tunneillesi on todella ilo tulla".

Kysehän tässä tapauksessa oli eniten siitä, että uskalsi reilusti myöntää olevansa väsynyt, ja silti huomasi olevansa aivan hyvä. En usko, että opetuksessa sinänsä hirveästi muuta eroa oli normaaliin, kuin ehkä pieni häivähtävä itsevarmuuden pilkahdus ja rennompi ote. Itse asiassa juuri niitä asioita, joissa mielestäni ovatkin suurimmat kehittämistarpeeni. Olemalla vähän vähemmän kontrolloitu voikin siis ehkä saavuttaa jotain aivan uutta.


Pieni hehkuva oivallus kaiken epämääräisen joukossa...