Avoin tie...

Tämä on matkakirjani viimeinen teksti, se ihan vihonviimeinen virallinen osuus. Se osio, jossa pitäisi summata kaikki ne ajatukset, joita tämä pieni pätkä matkaa on minussa herättänyt. Kuvata se kasvu opintojen aloituspäivästä tähän hetkeen.

Mielessäni ei ole kuin yksi ajatus... avoin tie, kuten minulle eräässä hyvin merkityksellisessä laulussakin sanotaan.

Kun mietin taaksepäin sitä päivää, jolloin tavallaan tämä meidän ryhmämme ihan oikeasti aloitti yhdessä... se oli aurinkoinen alkusyksyn päivä. Melko samantapainen kuin tämäkin päivä. Me teimme harjoituksen, tai keskustelukierroksen, jossa jokainen sai antaa itselleen arvosanan opettajana (asteikolla 0-10) ja hieman kuvata vahvuuksiaan, heikkouksiaan ja tavoitteitaan. Arvioin itseni muistaakseni jonnekin 6-7 paikkeille, se oli ryhmän korkeimmasta päästä ja mietin, ajattelinko itsestäni todella niin eri tavalla kuin useimmat muut. Mielestäni arvio oli kuitenkin täysin oikeutettu - ja se on sitä edelleen.

Tänään en vastaisi tuohon kysymykseen samalla tavalla. Olen tämän suunnilleen vuoden aikana käynyt läpi sellaisen tunnemyrskyn sekä hyvässä että pahassa, etten todellakaan voisi. Kaikki tunnekuohu ei todellakaan liity näihin opintoihin, kaukana siitä, toisaalta taas kaikki vaikuttaa kaikkeen. Opettajuuden osalta olen käynyt läpi tunneskaalaa mielettömästä innostuksesta totaaliseen itseni väheksyntään, täydellisestä kyllästymisestä ja väsymyksestä siihen, että minä olen tänään sellainen opettaja jonka itselleni haluaisin. Selkeä ja mielenkiintoinen, kuunteleva, kannustava, ymmärtävä ja asiantunteva, toisille tilaa antava. Ja samalla kuitenkin selkeästi inhimillinen, ajoittain ahdistunut ja väsynyt, erehtyväinen ja valmis myöntämään sen ja sitä kautta myös ymmärrän opiskelijoideni olevan kaikkea tätä ihan yhtä lailla.

Onko se sitten hyvä mittari, olla sellainen opettaja millaisen itselleen haluaisi. Kai se riippuu kauheasti siitä, millaisia kriteereitä sitä oikeastaan on asettamassa. Minulle on tuottanut hirveästi tuskaa hyväksyä oma epäkaikkitietävyyteni. En ole vieläkään läheskään sinut tämän asian kanssa, yritän mielelläni tilanteessa kuin tilanteessa olla tietävämpi kuin olenkaan. Tämä opettajaopintojen matka on kuitenkin ollut erittäin hyvä alkusysäys kohti edes jonkinlaista hyväksyntää.

Toinen mielettömän merkityksellinen kokemus tässä ovat olleet erilaiset ihmiset erilaisista oppilaitoksista ja erilaisten alojen edustajina. Tietotekniikkakouluttaja ja kotitalousopettaja toimivat aika lailla erilaisissa ympäristöissä, erityyppisten ihmisten parissa ja ihan erilaisin menetelmin. Joka alalla on toki samoja asioita, harjoittelua ja teoriaa, keskustelua, tutkimista ja lukemista, vaan silti... olen oppinut ihan uudella tavalla arvostamaan esimerkiksi oman koulumme hyvinvointialan opettajia ja opiskelijoita ja etsimään heidän puoleltaan vinkkejä, joita sitten eri tavoin soveltaa omaan opetukseen. Tätä ei ollenkaan pidä tulkita, ettenkö olisi ennenkin näitä ihmisiä arvostanut, ero on vain ihan uudenlaisessa mielenkiinnossa ja halussa katsoa heidän työtään oppimismielessä.

Avoin tie... haen tällä nyt ajatusta siitä, että mahdollisuuksien kirjo on näiden opintojen aikana jotenkin auennut minulle aivan uudella tavalla. Ihan kuin edessä olisi aivan tyhjä taulu, tai tosiaankin avoin tie. Tähän on vaikuttanut niin moni asia, yhtä lailla erilaisten opiskelu- tai opiskelun suunnittelumenetelmien harjoittelu kuin avartavat keskustelut kanssaopiskelijoiden, omien opettajien sekä työkavereiden kanssa. Ja kaikki muukin. Se on jotenkin tämä keskeinen ajatus. Ei varsinaisesti uusi suunta, vaan avoin tie. Tänään näen itsessäni todella sen mahdollisuuden olla riittävän hyvä.

Avoimen tien kulkeminen on osaltaan aika väsyttävääkin. Itsetutkiskelu on kaikessa antoisuudessaan kipeää ja vaikeaa. On päiviä, oikeastaan suurin osa on tällaisia, että arki vie mukanaan, rutiinit korvaavat spontaanin ja avoimen asenteen ja opettajan työ on vain yksi velvollisuus, joka on pakko hoitaa elättääkseen lapsensa. Illalla tulee väsyneenä kotiin ja tuntee, ettei tänäänkään tehnyt mitään merkityksellistä. Tuhlasi aikaa poissa perheensä luota eikä todellakaan antanut itsestään mitään ja niin kului taas ankeana yksi päivä elämästä. Mutta toisaalta, jos oppii ymmärtämään näitäkin päiviä tärkeinä aikoina ladata mieltä taas avoimempaan suuntaan. Jos jokaikinen päivä jatkuvasti piinaisi ja raatelisi itseään tutkimalla ajatuksiaan ja odottamalla suurta oivallusta jokaiselle päivälle... luulen, että se kipeydessään olisi aika lyhyt avoin tie.

Mitä tänään sitten vastaisin, jos eteen laitettaisiin opettajuuden itsearvioasteikko 0-10? Vastaisin vain, että minä olen useimmiten ihan riittävän hyvä ja jos en ihan täysin tähän vielä uskokaan, niin uskon siihenkin tässä vielä pääseväni. Avoimin mielin avoimia teitä tai polkuja. Tai melkein itsensä korkuisessa heinikossa rohkeasti, kuten pikkuinen Inka :-)

Kesän jälkeen

Olen tässä kesäloman jälkimainingeissa pikkuhiljaa asennoitunut siihen, että elämän ja arjen on taas jatkuttava. Niin myös opettajan opintojen, joissa niissäkin loppusuora jo häämöttää.

Kesän aikana olen ehtinyt käydä läpi mielenkiintoisen ajatusten kirjon liittyen ylipäätään elämään, ja siitä mitä tosiaan haluan tehdä sitten joskus isona. Minähän olen ajautunut opettajan työhön vähän puolivahingossa muiden tehtävieni ohella.

Aloitin opettajankoulutuksen innoissani. Vaikka olenkin vaatimattomasti aina pitänyt itseäni erittäin hyvänä esiintyjänä ja ihmisenä, joka osaa esittää asiat selkeästi ja vakuuttavasti, kaipasin konkreettisia neuvoja ja menetelmiä siihen, kuinka opetusta ihan oikeasti kannattaa suunnitella ja harjoittaa. Omista kouluajoista kuitenkin alkaa olla melkoisen paljon aikaa, enkä välttämättä myöskään halua samaistua useimpiin opettajistani (terveisiä toki kaikille, joukossa on ollut paljon mahtavia persoonia).

Olen kuitenkin opettajankoulutuksen aikana pääasiallisesti omaksunut yhden ajatuksen (muutamien hyvien konkreettisten vinkkien ohella): tämä ei ehkä sittenkään ole minun elämänalani, minä olen kärsimätön ja epäsosiaalinen ihmistenvihaaja, enkä todellakaan jaksa aina olla ratkomassa muiden ongelmia. Kollegani tosin lohdutti sangen kyseenalaisesti kaikkien opettajien olevan enemmän tai vähemmän ihmisvihaajia ja narsisteja, jotka vain haluavat kuunnella omaa ääntään. Haluan kovasti uskoa siihen, että hänellä oli vain huono päivä näin sanoessaan.

Mutta palatakseni opettajuuden ongelmaan, en siis olekaan enää varma tästä valinnasta. Vielä vähemmän innoissani. Tiedostan erittäin hyvin sen, että jokaisessa työssä on oma kuherruskuukautensa ja sen jälkeen ilo täytyy löytyä siitä ihan peruspuurtamisesta ja satunnaisista isommista onnistumisen tunteista. Mutta miten sitä oppisi löytämään sen ilon, tämä on vahvasti hakusessa. Väliin tunne työhön kuulumattomuudesta on niin konkreettisen ahdistava, ettei päähän tunnu mahtuvan mitään muuta, eikä mitään ulospääsyä tunnu olevan. Muistan yhden illan tässä lähiaikoina, kun vain makasin itkien sängyssä hautautuneena kolmen peiton alle, ja vihasin tasapuolisesti koko maailmaa oikeastaan vain sen takia, että olin niin totaalisen kyllästynyt korjaamaan verkkokurssien tehtäviä. Jälkeenpäin ajateltuna koko episodi tuntuu ihan uskomattoman lapselliselta, mutta sillä hetkellä tunteet olivat erittäin todellisia.

Joskus taas kaikki tuntuu sujuvan loistavasti, enkä voisi kuvitellakaan muuta työtä. Joku antaa kivaa palautetta, tai jää juttelemaan tunnin jälkeen ihan niitä näitä. Jonkun opiskelijan harjoitustyö yllättää laadullaan tai oppitunnin aikana syntyy mielenkiintoisia keskusteluita. Hyviä hetkiä on paljon, eikä niitäkään olisi valmis vaihtamaan mihinkään.

Käynnistikö opettajankoulutus sitten itsekriittisen tutkiskelun, riittämättömyyden tunteiden kirjon ja kaiken tämän negatiivisen tunnelatauksen? Ei varmasti suoranaisesti, nämä asiat olisivat tulleet joka tapauksessa eteen jossain vaiheessa. Muistan kuitenkin elävästi yhden lähipäivän keväältä, jossa eräs ryhmässämme opiskeleva henkilö puhui hyvin vahvasti jaksavansa työssään lähinnä sen takia, että kokee opettajuuden kutsumuksekseen. Sama asia tuntui yhdistävän ryhmässä monta muutakin henkilöä. Itse istuin ja kuuntelin hämmentyneenä, mitättömänä ja täysin riittämättömänä ja tunsin kutsumuksen puutteen tuskaa. Tunnen edelleen.

En tiedä nyt tulevasta. Makaan pehmeiden tyynyjen päällä sängyssä, aurinko kurkkii sälekaihtimien välistä ja olon pitäisi olla kaikkea muuta kuin kuristava (mitä nyt päättötyön raakile katselee hieman syyllistävästi blogini taustalta). Mutta en vain tiedä ja se ahdistaa.

Osattava ohjelmoinnin perusteet?

Audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon tutkinnon perusteista löytyy mielenkiintoinen lause "Tutkinnon suorittaja osaa tietotekniikan ja ohjelmoinnin perusteet." Tietotekniikka sinänsä on helppo, hyvä tietokoneen käyttötaito on verkkoviestinnän ihmiselle itsestäänselvyys, mutta keskustelua herättää tuo ohjelmoinnin perusteet. Ohjelmoinnin perusteiden ympärille on myös kehittynyt hyvä työelämäverkosto.

Ongelmalliseksi ohjelmoinnin perusteet tekee se, että ammattitaitovaatimukset riippuvat siitä, keneltä kysytään. Jos kysytään ohjelmoijalta, saadaan vastauksena kryptinen litania erilaisista ohjelmointikielistä ja -rakenteista. Jos taas graafista suunnittelijaa konsultoidaan, saadaan aluksi hämmästyneitä photoshopinkiiltoisia katseita, ja hetken mietittyään hän saattaa ehdottaa jonkun multimediaohjelman ohjelmointipuolta, tai mahdollisesti tiettyjen graafisten efektien tuottamista. Niin tai näin, osattava ohjelmoinnin perusteet on poikinut jotain erittäin hyvääkin: aitoa työelämälähtöistä pohdiskelua ja yhteistyötä niin koulutuksen sisältöjen kuin tutkinnon suorittamisenkin puolella.

Välillä tuntuu siltä, kuin työelämälähtöisyys olisi vain hienoa puhetta. Näyttötilanteet on usein pakko järjestää simuloituina, työssäoppiminen saattaa työnantajan kiinnostuksesta riippuen toteutua tai ei, osa kouluttajista ei ole tehnyt päivääkään mitään alan töitä... esimerkkejä riittää. Samaan aikaan on kuitenkin paljon hyvääkin: kolmikanta toimii, näyttötehtävät tehdään yhteistyössä työelämän kanssa ja koulutuksen rakenne on suunniteltu työelämän tarpeita vastaavaksi. Mitä tämä työelämäyhteistyö sitten oikeastaan tarkoittaa?

Suoritin hiljattain Näyttötutkintomestarin koulutuksen. En kokenut sitäkään erityisen valaisevana tähän työelämäyhteistyön problematiikkaan. Olen kenties tietoisempi kolmikannan merkityksestä ja rooleista, valmistavan koulutuksen ja tutkinnon erottamisesta ja niin edelleen. Ajatus siitä, että ammattitaidon voi hankkia millä tahansa tavalla on oikein hyvä, vaikka meillä se yleensä meneekin niin, että kaikki ovat myös valmistavassa koulutuksessa. Suurin anti koulutuksesta oli ehdottomasti kuitenkin se, että saimme aikaan koulutusalojen välistä keskustelua työelämäyhteistyön muodoista.

Osoittautui, että moni kouluttaja on paljon enemmän hukassa työelämäyhteistyön kanssa kuin minä. Monissa yksiköissä on valmistava koulutus, simuloidut näytöt ja se on siinä. Toisaalta löytyi osastoja, joissa lähes kaikki tutkinnot suoritetaan oppisopimuskoulutuksina, näytöt työpaikalla ja opettajan rooli on lähinnä seurata, opastaa käytännön asioissa ja hoitaa byrokratiaa. Joillakin aloilla on pitkiä työssäoppimisjaksoja, jotkut tekevät pieniä projektiluontoisia töitä yrityksille. Mielenkiintoinen kirjo, meidän yksikkömme tuntui sijoittuvan jonnekin keskivaiheille työelämäyhteistyön määrässä.

Osattava ohjelmoinnin perusteet on minun lyhyen opettajanurani ensimmäinen ihan todellinen työelämäyhteistyön kuvio ja se on avannut hitusen silmiäni näkemään työelämän haasteita ja niiden tuomista osaksi koulutusta. On helppo olla jotain mieltä tuon käsitteen sisällöstä koulun turvallisten seinien sisäpuolella. Ei myöskään ole kauhean vaikeaa vakuuttaa asiasta tietämätöntä työnantajaa siitä, mitä tuon kuuluisi sisältää, opettajat ovat halutessaan hyvin vakuuttavia sanojen käyttäjiä. Vaikeaa on nähdä tarve, hyväksyä se, ja siltä pohjalta miettiä todella, mitä tietoja nämä tutkinnon suorittajat tarvitsevat. Se vaatii jo hyvin avointa suhtautumista siihen tosiasiaan, että itse ei välttämättä tiedä asioista sitä kaikkein oleellisinta.

Tätä on työelämäyhteistyö mielestäni parhaimmillaan. Se antaa mahdollisuuksia kehittyä asiantuntijana ja opettajana, jos sille antaa aikaa ja mahdollisuuden. Tämä toimii tietysti myös toisinpäin, opettajalla on paljon annettavaa työelämään. Myös ohjelmoinnin perusteiden nykyisessä tulkinnassa ja koulutustarjonnassa tämä näkyy vahvasti, siitä mistä lähdettiin on tultu pitkälle ja silti ilokseni monia omia ajatuksiani sieltä paistaa edelleen :-)

Lähteet:
Näyttötutkinto-opas. Opetushallitus 2007.
Audiovisuaalisen viestinnän ammattitutkinnon perusteet
http://www.edu.fi/julkaisut/maaraykset/naytot/audiovisviestat.pdf

Puhutaan reilusti sietämisestä!

Opettajana kohtaa päivittäin joukon kaikenkirjavaa porukkaa, ei pelkästään luokassa, vaan käytävillä, ruokalassa, ohjaustilanteissa ja niin edelleen. Jakkupukuisia uraohjuksia jatkuvassa kiireessä ja selitellen myöhästymisiään, myöhäismurkkuiän kriiseissä pyöriviä mustiin pukeutuneita ja lävistettyjä "koviksia", suuria ja äänekkäitä maahanmuuttajanaisten porukoita kirjavissa vaatteissaan, kouluun pakotettuja pitkäaikaistyöttömiä nuhruisesti pukeutuneena... näin muutaman stereotypian mainitakseni. Stereotypiat ja ihmisten lokerointi omiin ryhmiin ja kulttuureihin tällä tavoin ovatkin mielenkiintoisia kysymyksiä.

Teoksessa Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta Olli Löytty pohtii kulttuuria käsitteenä, kulttuurin taakse piiloutumista ihmisten käyttäytymistä selitettäessä ja sitä kuinka vieraampia ihmisryhmiä, maahanmuuttajat hyvänä esimerkkinä, parhaassa tapauksessa suvaitaan mutta ei siedetä. Suvaitseminen, niin hienolta ja liberaalilta kuin se kuulostaakin, on Löytyn mukaan itsensä asettamista tiettyjen ihmisryhmien yläpuolelle. Asemaan, jossa voi suvaita tiettyjä asioita, ja jättää jotain suvaitsematta. Sietäminen taas on kasvamista siihen, että "puhtaassa suomalaisessa kulttuurissamme" on tilaa erilaisille tavoille, erinäköisille ihmisille, erityyppiselle ajattelulle, pidimmepä siitä tai emme. Aivan kuten siedämme naapuriemme omituisia tapoja (pakko kun on), vaikkemme varsinaisesti niistä aina pidäkään.

Olen tästä harvinaisen samaa mieltä. Jäin pohtimaan meidän maahanmuuttajaopiskelijoitamme (heitä ei ole kovin monta) ja omaa suhtautumistani siihen, että luokassa on muitakin kuin sinisilmäisiä arjalaisia. Voiko opettajan työssä asettaa itseään kenenkään yläpuolelle muutenkaan, eikö se jo ole törkeää opiskelijan aliarviointia? Jos hetkeksi unohdamme ulkomaalaistaustaiset opiskelijat omana ryhmänään, voinko minä ylipäätään luokitella opiskelijoita millään muulla kriteereillä kuin heidän tietojensa tai taitojensa perusteella ja näitäkin vain positiivisessa hengessä käyttäen? Luokassa on usein paljonkin sen näköisiä henkilöitä, joihin tuskin spontaanisti lähtisin tutustumaan koulun ulkopuolella (johtuen juuri tyhmistä stereotypioista), mutta tunneilla ei ole kauheasti vaihtoehtoja kuin reilusti sietää koko kirjoa. Useimmiten se on enemmän kuin antoisaa, etenkin kun useimmiten nuo stereotypiat osoittautuvat täysin vääriksi.

Kuulen aina välillä näitä kommentteja maahanmuuttajista "Jeesjees"-miehinä tai -naisina, jotka eivät ymmärrä yhtään mitä heille puhutaan, mutta myöntelevät vaan. Tai jo ennen koulutuksen alkuakaan tuomitaan tietty opiskelijaryhmä tyhmiksi ja laiskoiksi vain, koska he ovat pitkäaikaistyöttömiä (raha silti kelpaa, joten tänne vaan opiskelemaan). En ollenkaan väitä, ettenkö itsekin joskus tekisi näin, ennakkoluulojensa taakse on niin helppoa piiloutua. Silti nämä kommentit aina jotenkin särähtävät korvaan, miten voi opettaa puolueettomasti, jos jo etukäteen leimaa tietyn ryhmän tai opiskelijan. Omalla kohdallani aion kiinnittää tähän jatkossa enemmän huomiota.

Löytyn teoksessa puhutaan paljon myös kulttuurien näennäisestä puhtaudesta, ajatuksesta jossa kulttuurit noudattelisivat maantieteellisiä rajoja, vaikka tosiasiassa kulttuurit sekoittuvat, saavat vaikutteita toisistaan, ja kehittyvät. Yhden maantieteellisen kokonaisuuden sisässä on yhtä paljon ns. kulttuureja kuin on ihmisiäkin. Suomalaisuus ei ole mikään kiveen hakattu ja pysähtynyt tila, kuten ei ole afrikkalaisuuskaan. Siksi suositut fraasit, kuten "maassa maan tavalla" ovat aina jossain määrin arveluttavia. Lakeja noudattaen toki, mutta mikä suomalainen käytösmalli todella oikeasti edustaa sitä tavoiteltavaa suomalaisuutta?

Ruokalassa joitakin päiviä sitten huomioni kiinnitti kaksi kauniisti pukeutunutta naishenkilöä, jotka käyttäytyivät hyvin kohteliaasti ruokajonossa. Hämmästyin suuresti, kun eräs pöytäseurueessamme jonosta päästyämme kommentoi, kuinka "aina nuo venäläiset tyrkyttävät itseään". Itse en ollut a) edes ajatellut heidän olevan ulkomaalaisia saati b) kokenut heidän ulkomuotoaan tai käytöstään jotenkin negatiivisena. Kysyinkin ko. henkilöltä, että kuinka naisten olisi pitänyt käyttäytyä, jotta he eivät olisi ärsyttäneet. Mitään vastausta en toki saanut, kiukkuisen katseen vain. He nyt vain sattuivat olemaan venäläisiä ja kaikki venäläiset ovat pahasta, uusrikkaita riistäjiä ja sietämättömiä onnenonkijoita.

Opettajuuteen vielä palatakseni, uskon, että Löytynkin käyttämä sietämisen käsite on opettajan työssä juuri oikea sana. Kukaan ei varmasti pääse täysin vapaaksi ennakkoluuloista, mutta niin kauan kuin onnistuu pysymään ammattimaisena ja unohtaa hienot suvaitsevaisuudet, uskon että ollaan pitkälti oikealla tiellä.

Lähde: Löytty, O., Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2008.

Oivalluksia erilaisista oppijoista

Projektinohjauksen tunti on alkamassa. Kaksi opiskelijaa istuu jo paikoillaan, koneet käynnistettyinä ja projektit avattuina. Toinen työstää omaansa näppäimistö sauhuten, toinen kysyy varovasti, että saako jo pyytää apua vaikkei tunti ole vielä virallisesti alkanut. Keskustelemme hänen projektinsa vaikeista kohdista, ja opiskelija pääsee jatkamaan...

Tällä välin kaksi muutakin opiskelijaa on valunut sisään. Toinen menee vähin äänin takapenkkiin, toisen sisääntulo on äänekäs: kaverit moikkaillaan, vaihdetaan kuulumiset. Seuraavan puolen tunnin aikana vielä kolme opiskelijaa saapuu paikalle.

Projektinohjaustunnit käynnistyvät usein näin, oppilaat tulevat paikalle omassa tahdissaan. Joillakin on paljon kysymyksiä valmiina, toiset avaavat projektityönsä ensimmäistä kertaa sitten viime tunnin. Muutama ryhtyy aina heti työhön, jotkut istuskelevat, miettivät ja suunnittelevat, jotkut kysyvät vaivihkaa kavereilta neuvoja, kun taas toiset eivät epäröi pyytää opettajaa katsomaan työtään. Yleensä löytyy myös vähintään yksi, joka on vaan tullut paikalle, mutta ei halua, osaa tai jaksa tehdä projektiaan.

Tällaisia ovat meidän erilaiset oppijamme. Kaikki he saavat aikanaan tuotettua omalla tavallaan hyvän projektityön - jotkut taiteellisen viritelmän, jotkut teknisesti huippuviritetyn ja sujuvan esityksen. Jotkut tyytyvät hyvin pelkistettyyn ja yksinkertaiseen, toisten pää tuntuu pursuavan materiaalia, joka halutaan esitykseen mahduttaa. Lopputulos ilmentää aina jollain tapaa henkilöä, joka projektin on tehnyt. Henkilön osaamista, mutta myös persoonaa ja tapaa työskennellä.

Pari opiskelijaa lähtee heti esitettyään kysymyksensä, he haluavat työskennellä omilla koneillaan rauhassa. Takapenkin mies ei motivoinnista huolimatta pääse oikein vauhtiin, mutta istuu silti koko illan paikalla. Jälkeenpäin hän tulee kertomaan, että hän keräilee ideoita ja jäsentelee ajatuksiaan siten. Kaksi innokasta naista työstää oman projektinsa jo melkein valmiiksi, kun taas yksi tuskailee valintojen äärellä - tehdäkö tuota vai tätä vaiko jotain ihan muuta. Eräs nainen lukee ohjeita ja sanoo, ettei pysty lukemalla ymmärtämään asiaa. Käymme asian läpi pienen demon avulla. Muutama opiskelija pursuaa itseluottamusta, mutta useimmilla kytee mielessä epäluulo omasta projektistaan. Onko tämä nyt riittävän hyvä, kelpaako tämä.

Yksi mies jää vielä tunnin jälkeenkin juttelemaan, kyselemään ja antaa kiitostakin. Porukasta tuntuu aina löytyvän yksi, joka haluaa rauhassa vielä hieman omaa aikaa ja vahvistuksen joihinkin asioihin. Tuntuu oikeastaan mukavalta, että omassa työssään kykenee omalla tavallaan tukemaan erilaisia oppimistyylejä, ihan vaan maalaisjärkeä käyttäen.

Omaa opiskelua

Vietän tänään opiskelupäivää häädettyäni muut perheenjäsenet pihalle häiritsemästä. Olen ollut mielestäni kovinkin tuottoisa ja ylittänyt omat odotukseni tehokkuudessa (se ei ole ihan helppoa muuten).

Olen tässä päivän mittaan myös tarkkaillut omaa tyyliäni tehdä asioita. Avasin tehtävänannot jo monta päivää sitten ja pohdiskelin niitä lyhyesti. Tekemistä tuntui olevan niin paljon, että oikeasti olin useamman päivän aivan lamaantunut ajatusten tasolla ja kykenemätön ryhtymään mihinkään. Nyt sitten tänään avasin ne uudestaan, ja päätin alkaa tekemään.

Tein hetken aikaa ensimmäistä tehtävää. Haahuilin keittiöön välipalalle. Luin vähän iltapäivälehteä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Haahuilin sohvalle makaamaan ja annoin ajatusten viedä. Palasin koneen ääreen tekemään tehtävää. Ajatus harhaili, joten pelasin hetken yhtä verkkopeliä. Avasin tehtävän materiaalit, luin ne ja kirjoitin tehtävän valmiiksi mieli täysin kirkkaana. Päätin syödä lounaan ennen toista tehtävää. En varsinaisesti pitänyt sen kanssa kiirettä, nautiskelin hiljaisuudesta ja pohdiskelin ensi viikon opetuksia... ja tarina jatkuu sekalaisena haahuiluna.

Täytyy ihmetellä, miten pirstaleisesti sitä asioita oikeasti tekeekään, etenkin tällaisia ajatustyötä vaativia asioita. Ja miten oikein tiedostaen sitä irrottaa ajatuksensa koko ajan itse tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka todella jaksavat kirjoittaa ja tutkia useita tunteja vaan istuen ja keskittyen. Itse en kuulu heihin. Viime viikonloppuna kuvaamani jää ja kivet jotenkin ilmentävät minusta hyvin tätä oman opiskeluni tunnelmaa.

Hajanaista ja sekavaa...


...toisaalta suoraviivaista ja eheää.


Tämä on varmaan yksi niitä syitä, joiden vuoksi minä en oikein koskaan opi luokkatilanteissa kauhean hyvin. Toisaalta taas, kun ajatusprosessi kerran lähtee liikkeelle, sitä on vaikeaa tappaa tietoisestikaan. Tämän kun muistaisi silloin, kun omat opiskelijat näyttävät tunneilla kuolevan tylsyyteen...

Suuria pieniä oivalluksia

Oppimisen ja oppimisen edistämisen kurssi alkaa olla loppumetreillä. Tekemistä on riittänyt, pitkiä iltoja kurssimateriaalien parissa, keskusteluja, kirjoittamista, jännittämistä siitä, mitäköhän tässäkin ajettiin takaa. Ja toisaalta monia hyviä oivalluksen hetkiä, kannustavaa palautetta ja päällimmäisenä fiiliksenä oikein myönteinen olo (helppohan sitä on olla positiivinen, kun kurssi on viittä vaille valmis).

Nuori filosofinalkuni elämänpohdintojensa tuskassa kysyi minulta hiljattain, että "Äiti, miten voit olla koulussa töissä ja tehdä koulutöitä ja olla opettaja ja opettajakoulussa, ja missä oikeasti olet töissä ja missä vaan teet töitä ja jos olet koulussa ja teet töitä, niin mistä raha tulee?". Niin, minäkin useimmiten kieltämättä hengästyn hänen ajatuksenkulustaan...



On tietenkin huomionarvoinen seikka, että hänelle näkyvä osa minun "töistäni" ovat itse asiassa nämä opiskelut. Päivisin käyn vaan jossain koulussa töissä joidenkin epämääräisten opiskelijoiden kanssa, ja illat ja viikonloput sitten vaihtelevalla aktiivisuudella teen oikeasti jotain. Eivät nämä aluillaan olevat opinnot nyt itsestä niin työläiltä tunnu, mutta lapsi tietysti näkee toisin.

Tarina jatkuu vielä sillä, että perusteltuani nämä opinnot sillä, että niiden avulla äidistä tulee vielä parempi opettaja, herra Matematiikkanero totesi "Okei äiti, olet ehkä maailman paras ope, mutta etpä voi tietää, mikä on iso luku." Myönsin, että en varmasti voikaan. "Yksitoistasataa eli tuhat, se on tosi paljon", sanoi herra Matematiikkanero ylpeänä.

Herra Matematiikkaneron ajatukset liittyvät suurimpiin ajatuksiin, joita tämä kurssi on minussa herättänyt. Tämän ajatuksen itse asiassa heitti ilmaan eräs ryhmäkaverini: miten voimme arvioida ammattitaitoa oikeasti. Onko keskeistä arvioida prosessia tai ajatuksenkulkua, joka johtaa tulokseen, vai keskittyäkö lopullisen tuloksen tarkasteluun? Onko tyytyväinen loppukäyttäjä/asiakas paras arvioinnin mittari? Ja millä mittarilla voimme arvioida tekijän ammattiylpeyttä, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta?

Jos herra Matematiikkanerolle olisi valistanut, että yksitoistasataa on sama kuin 1100, ilo ja ylpeys omasta oivalluksesta olisi haihtunut saman tien. Samoin minusta on tärkeää vaalia oppimisen iloa opiskelijoissa. Ei kaikki aina mene ihan oikein, mutta oivallukset ja onnistumisen tunteet ovat tärkeitä, jotta jaksaa. Sellaiset asiat kuin tahto, tavoitteet, motivaatio ja avoin mieli ovat asioita, joita opiskelijoissa huomatessaan pitää opettajan osata kannustaa ja vaalia. Lopulta kun asiaa oikein miettii, lapsen tai aikuisen oivalluksissa on hyvin paljon yhtäläistä. Riemu uuden asian keksimisestä voi olla erittäin suuri ja sitä myönteisyyttä pitäisi osata hyödyntää.

Oppimisen ja oppimisen edistämisen kurssin merkitys näissä opettajan opinnoissani oli suurimmilta osin herättää suurempia ja pienempiä pohdintoja ihmisen oppimisesta. Monet esille tulleet asiat olivat lohdullisia jo omankin elämän kannalta: muistin rajallisuus, ajan tarve, tilan ja keskittymisen vaatimukset oppimiselle. Ihminen ei pysty käsittelemään ja oppimaan mieletöntä määrää ja useita erilaisia asioita kerralla, eikä tarvitsekaan. Toivon voivani vaikuttaa näillä ajatuksilla myös meidän oppilaitoksessamme, lukujärjestysten suunnittelu on esimerkiksi tässä ihan keskeistä. Kurssista sain myös yhden erittäin merkityksellisen oivalluksen, nimittäin sen, että verkkomuotoisessa opetuksessa on motivaation kannalta ihan olennaista saada edes jonkinlainen palaute mahdollisimman pian. Kun normaali kontakti opettajaan puuttuu, palautetta kaipaa hurjan paljon enemmän kuin luokkahuoneessa, missä koska tahansa kysyminen on helppoa ja vastauksen saa välittömästi. Kiitos siis hyvistä, kannustavista ja nopeista palautteista ohjaajallemme, yritän tässä suhteessa olla omien opiskelijoideni kanssa mahdollisimman saman kaltainen :-)

Herra Matematiikkaneron pohdinnat tältä erää päättyivät siihen, että hän vahvistaisi perheemme miesväeltä kuinka paljon on tuhat. En tiedä pettyikö hän pahasti kuullessaan, ettei se ollut sama kuin yksitoistasataa, mutta toisaalta herra Tähtitieteilijä pohtii jo ihan uusia aivoituksia maapallon ja avaruuden keskinäisten suhteiden muodossa. Minä taas jatkan pohdintojani opettajuuden parissa.