Olen tässä päivän mittaan myös tarkkaillut omaa tyyliäni tehdä asioita. Avasin tehtävänannot jo monta päivää sitten ja pohdiskelin niitä lyhyesti. Tekemistä tuntui olevan niin paljon, että oikeasti olin useamman päivän aivan lamaantunut ajatusten tasolla ja kykenemätön ryhtymään mihinkään. Nyt sitten tänään avasin ne uudestaan, ja päätin alkaa tekemään.
Tein hetken aikaa ensimmäistä tehtävää. Haahuilin keittiöön välipalalle. Luin vähän iltapäivälehteä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Haahuilin sohvalle makaamaan ja annoin ajatusten viedä. Palasin koneen ääreen tekemään tehtävää. Ajatus harhaili, joten pelasin hetken yhtä verkkopeliä. Avasin tehtävän materiaalit, luin ne ja kirjoitin tehtävän valmiiksi mieli täysin kirkkaana. Päätin syödä lounaan ennen toista tehtävää. En varsinaisesti pitänyt sen kanssa kiirettä, nautiskelin hiljaisuudesta ja pohdiskelin ensi viikon opetuksia... ja tarina jatkuu sekalaisena haahuiluna.
Täytyy ihmetellä, miten pirstaleisesti sitä asioita oikeasti tekeekään, etenkin tällaisia ajatustyötä vaativia asioita. Ja miten oikein tiedostaen sitä irrottaa ajatuksensa koko ajan itse tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka todella jaksavat kirjoittaa ja tutkia useita tunteja vaan istuen ja keskittyen. Itse en kuulu heihin. Viime viikonloppuna kuvaamani jää ja kivet jotenkin ilmentävät minusta hyvin tätä oman opiskeluni tunnelmaa.
Hajanaista ja sekavaa...
...toisaalta suoraviivaista ja eheää.
Tämä on varmaan yksi niitä syitä, joiden vuoksi minä en oikein koskaan opi luokkatilanteissa kauhean hyvin. Toisaalta taas, kun ajatusprosessi kerran lähtee liikkeelle, sitä on vaikeaa tappaa tietoisestikaan. Tämän kun muistaisi silloin, kun omat opiskelijat näyttävät tunneilla kuolevan tylsyyteen...
1 kommentti:
Juu.
Lähetä kommentti